Kulminaatiopiste 2017

Kohtasin tämän sanakummajaisen käytännössä kevättalvella -17. Asuin tyttärieni kanssa omakotitalossa Helsingin Pakilassa. Talon alla sijaitseva maatilkku oli ehkä avattujen käsien verran suurempi, kuin itse talo. Naapuritalot hönkivät aivan kylkeen ja tuntuikin, että asuisi tarjottimella. Työmatkani kulki Pohjois-Pasilan kautta keskustaan. Tämä matka, joka -90 luvulla kesti ehkä max 15 minuuttia, alkoi kestää jopa 1,5 tuntia erilaisten rakennustyömaiden ja tietöiden vuoksi.

Sitten yhtenä kevätpäivänä se vain tuli – kulminaatiopiste. Kaiken ruuhkassa jonottamisen käännekohta, huippukärsimys, ketutuksen äärimmäinen hetki. Päästävä pois. Oikotie – omakotitalot – Porvoo, Sipoo, Loviisa, Pyhtää, Kotka, Hamina. Bingo! Tuossa se on. Vaatimattoman näköinen talopahanen pellon laidalla Loviisassa.

Yhteys pankkiin – saanko lainaa (elämälle kiitos, että Covid19 ilmaantui vasta -20. Covidin jälkeen en olisi lainaa saanutkaan) kyllä saan – yhteys välittäjään – ajomatka Loviisaan – jees tämä se on – täyden rahan tarjous (!) – kaupat tuli!

ASETTUMINEN UUTEEN PAIKKAAN

Muutaman viikon jälkeen pääsimme katsomaan, mitä tulikaan ostetuksi. 1800-luvun lopun hirsitalo, -90 luvulla täysin peruskorjattuna. Lähtökohta oli oikein hyvä. Käytimme homekoirankin paikalla, eikä pienellä terrierillä ollut mitään huomautettavaa. Lähdettiin tyttärien kanssa rohkeasti hommiin ja ensimmäisinä purkutöinä hyökättiin keskelle taloa rakennetun löylyhuoneen kimppuun. Sauna ulos – pyykkihuone tilalle. Samalla löysimme seinästä vanhan oviaukon eteisen puolelle, ja saimme ilman taas virtaamaan luonnollisia reittejä.

Koska talo oli ollut muutaman vuoden asumattomana, emme uskaltaneet suihkutella pesuhuoneen lattialle vesiä, vaan hankimme sinne suihkukaapin. Ei kaunista, eikä mukavaa, saati käytännöllistä, mutta turvallista. Vesi menee, minne sen kuuluukin puutalossa, eli suoraan viemäriin.

Vesikalusteet uusittiin ja tyttärien huoneiden seinätapetit maalattiin. Keittiöstä purettiin sinne rakennettu ”uloke” ja järjesteltiin kaapit uusiksi seinälle – hankittiin uudet kodinkoneet ja purettiin eteiseen rakennetut suurehkot kaapistot. Siinäpä ensimmäiset remontit olivatkin. Olihan niissä punnertamista, mutta maalaisjärjellä ja tyttärien voimilla homma hoitui. Pääsimme asettumaan taloon ja tekemään kotia.

MONTA ASIAA RATKAISTAVANA

Meidän mielestämme välttämättömien sisätöiden jälkeen lähdimme miettimään mitä pihalla pitäisi tehdä. Tai en tiedä mietimmekö mitään, hyökkäsimme vain töitä päin. Kiinteistömme on n. 6500m2 suuruinen ja sillä sijaitsee paitsi asuinrakennus, niin myös vanha navetta, aitta/autotalli/ varasto/työtila/halkovaja ja pikkumökki. Kaikissa tiloissa oli sisällään valtavasti tavaraa. Farkku-Passatin apu ei näihin tiloihin auttanut. Tilasimme siirtolavan pihalle ja sitten toisen ja kolmannen. En muistakaan enää, kuinka monta niitä on ollut näiden neljän vuoden aikana, mutta pikkuhiljaa saimme vallattua tilaa rakennuksista itsellemme omiin tarkoituksiimme.

Arvaa, rehottiko piha. Joka paikassa oli kainaloon asti ulottuvaa kasvustoa. Lupiinia, horsmaa, villiintyneitä pihan perennoja, jokin valtoimenaan rehottava kiipeilevä kasvi, mutta pihalla oli onneksi vain yksi ruusupuska. Siitä olimme kiitollisia, että piha ei ollut vaikkapa kurtturuusun valtaama. Petran vahva tahto, viikate ja sinnikkyys auttoivat meitä selviytymään rehotuksista. Hän huiski viikatteella ja minä tulin perässä ruohonleikkurilla ja niin me saimme pihaa avattua.

KOIRA

Talon ympärillä ei ollut mitään aitaa ja vaikka koiramme Jaffa näyttikin suht koht pysyvän tontilla, niin päätimme kuitenkin rakentaa aitaa koiran (ja naapureiden) turvaksi. Jaffa ei ole vihainen, eikä käy kenenkään lahkeeseen kiinni, mutta jaksaa haukkua rouskuttaa, joten aita tarvittiin. Hankittiin aitatolppia ja verkkoaitaa ja aika nopeasti löydettiin rutiinit, joilla aitaa nousee pystyyn. Tästä on ollutkin suuri apu näiden vuosien varrella, koska aitojen paikat aika ajoin muuttuvat tarpeen mukaan ja nyt kun alpakatkin tulivat, aidan pystytysrutiini on ollut kultaakin arvokkaampaa. Kerron aitahommista toisessa kohtaa yksityiskohtaisemmin.

STADIN TYTTÖ

Tyttäreni Verna ei ollut kovin innostunut (oikeastaan ei lainkaan) pellonlaitaan muuttamisesta. Löysimme ystävällisten ihmisten avulla järjestelyn, jossa Verna jäi käymään tuttua kouluaan Helsinkiin ja oli täällä maalaismaisemassa viikonloppuisin. Meidän mielestämme nämä hommat täällä etenivät kitkuttavan hitaasti, mutta aina kun Verna tuli, saimme hämmästyä, miten kuulimme asioiden hurjasti edistyneen. Se tuntui palkitsevalta ja mukavalta. Lisäksi Verna kun on valokuvauksesta innostunut, niin myöhemmin hänen arkistoistaan onkin löytynyt hämmästyttäviä kuvia, joissa asiat ovat kuten ne olivat tänne tullessamme.

Näinkin lyhyen ajan kuluessa olemme onnistuneet muokkaamaan paikkaa huomaamattamme aika tavalla. Orjaleiri tämä ei mielestäni ole ollut – töitä on tehty ryppäyksittäin. Välillä täytyy levätä, kun työhön hieman työlääntyykin ajoittain. Tietysti on realiteetitkin olemassa, eli vaikka purkaminen ei mitään maksa, (paitsi ne vaihtolavat) niin rakennustarvikkeet, maalit ja työkalut maksavat valtavan paljon, ja se jarruttaa tekemisiä. Tyttärien isä Erkki ystävällisesti sponsoroi meitä ostamalla meille päältä ajettavan ajoleikkurin. Se on ollut pihan hoidon kannalta tärkein työkalumme. Kiitos Erkille siitä ja muustakin miesvoimaa vaatineesta avusta.